Päättelemisen Zen

Olotila on kyllä kaikkea muuta kuin zen. Mummoltani kuulin, että heillä on ystävien kesken viiden minuutin valitussääntö: kolotuksia ja sairauksia saa kukin valittaa tapaamisen viisi ensimmäistä minuuttia ja sitten siirrytään iloisimpii aiheisiin. Kuulostaa toimivalta. Siksi valitan nyt vain viisi ensimmäistä lausetta ja sitten siirryn varsinaiseen aiheeseen.

Pojalla tuli taas kurkunpääntulehdus, jonka kourissa taistelimme koko viime talven. Kaksi yötä valvottiin, niistä toinen ulkona istuskellen. Eilisestä lähtien jalkani ovat krampanneet: tiedättekö kun istuu lapsi sylissä pakkasessa liian korkealla tuolilla ja täytyy olla varpaillaan jotta lapsi ei tipu sylistä. Siinäpä syyt ei niin zeniin olotilaan: valvominen, huoli, paleltuminen ja lihaskrampit. Koska mulle jäi vielä yksi lause, mainitsen vielä ohimennen liikaa vieraita, PMS:t ja mutkalle menneet tulevaisuudensuunnitelmat.

Ei siis ihme, että kutomiselle on ollut tarvetta. Päätteleminen on ollut aina yksi niistä tylsimmistä hommista, mutta nyt olen alkanut ymmärtää siihen sisältyvän zenin: langanpäitä on turha laskea, vaan ryhdyttävä toimeen jotta valmista tulee yksi lanka kerrallaan. Päättelemistä on riittänyt, sillä täksi jouluksi olen saanut valmiiksi 21 virkattua kukkasta, viidet lapaset, kolme pipoa, kolmet villasukat, kaksi pantaa ja lukuisia isoäidinneliöitä. Ompelukone odottelee vielä polkijaa, jotta suunnitellut trikoopipot tulevat valmiiksi. Ihana käsityöjoulu! Vain omille ja muiden lapsille olen jotain ostanut, muut saavat jotain rakkauvella tehtyä.

Ystäväni Pinkki tällää aina itsensä sitä kauniimmaksi mitä karmeampi olo on sisäisesti. Itse haluaisin välillä näyttää just niin karmeelta kun olosuhteet ovat. Mies näytti löytämänsä kuutisen vuotta vanhan videonpätkän, jossa näytän kuulemma niin ihanan nuorelta, pirteältä ja hemaisevalta. Aivan, yhden taaperon jälkeen olotila olikin sellainen. Nyt peilistä tuijottaa 10 kiloa painavampi, kulahtanut, väsyneen ja vakavan näköinen nainen. Itkua vääntäen (PMS) tiedän, että syy tähän on pojan neljättä vuotta jatkunut sairastelukierre. Unettomuus, huoli ja stressi töiden ja kodin yhteensovittamisesta ovat sen saaneet aikaan. Aivan kuin en itse haluaisi takaisin tuota vuosien takaista olemusta ja elämäniloa. Luojan kiitos olen päässyt Leonidan valmennukseen, ja opettelen löytämään uudenlaisen minän, jossa on palanen entistä aikaansaavaa ja nuorekasta minua, mutta enemmänkin jotain uutta, armahtavampaa ja ajattelevaisempaa naista, jonka onni ja ilo kumpuaa arjen pienistä hassutteluista ja saavutuksista.

Tässä zen-aarrearkkuni.

Tonttutouhuja ja tyytymättömyyttä

Käsityöpainotteisia tonttutouhuja olen puuhaillut viime viikkoina ahkerasti. Tulosta on syntynyt, mutta silti minua vaivaa pieni tyytymättömyys kädenjälkeen. Sen siitä saa kun ei jaksa katsella ohjeita vaan tekee päästään... Sukulaiset ja ystävät voivat nyt arvailla mikä paketti kullekin on tulossa. Ehkä ainut, johon olen tyytyväinen on tämä Tommy Hilfiger-kopio -villasukkapari 17-vuotiaalle kummipojalle.

Esikoisen eskariope, nuori, tyylikäs vaaleaverikkö saa joulukiitokseksi lapaset. Nämä harmaat lapaset kantavat nimeä Huurre, ja niihin teen vielä pienet ympyränmuotoiset isöäidinneliö-jäljitelmät koristeeksi. Kuvassa keskellä on Revontuli-lapaset ja oikealla Lämpö-nimiset lapaset. Minulla on joku outo tarve nimetä työni. Siksipä nuo villasukatkin ovat Tommy-nimiset :)

Rakkaan kummitädin piposta tuli oudon mallinen pöydällä, mutta makea päässä pitsireunuksen ansiosta. Aion tuplata onnistumisen mahdollisuudet ja tekaista vielä trikoopipon ommellen. Nämä pipot ovat nimeltään Loimu, Harmaja ja Hiippalakki.

Pikkuhiljaa alan tajuta, että joulu on jo ovella. Tervetuloa vaan! Uuden maidottoman ja gluteenittoman elämän kunniaksi kokeilen täällä innolla leipomuksia ja reseptejä. Tässä odottaa gluteeniton, maidoton ja munaton peltileipä uuniin pääsyä. Kuinkahan käykään?

Just Breathe

Kiirettä pitää ja stressiä pukkaa. Ja samaan aikaan tiedän, että aivan turhaan. Sen jos minkä olen oppinut itsestäni, että olen hyvä stressaamaan turhasta. Elämästä on myös zen kaukana, kun puikkojen kilinä ja koukun kieputukset ovat jääneet hetkeksi taka-alalle. Hetkessä eläminen on juuri se, mitä nyt tarvitsisin.

 

Eilen ansaitsin taas Huono äiti-palkinnon olemalla megailkeä ja inhottava lapsille. Yksi päivä vielä menisi, mutta tätä on jatkunut jo ainakin viikon. Luulen, että asunnon myynti kiristää nyt meidän perhettä. Eilen havahduin siihen, että olen oikeastaan aika kateellinen lapsille, jotka ovat autuaan tietämättömiä aikuisten huolista. Kateellisuushan on monesti merkki siitä, että haluaa jotain samaa mitä toisella on. Tällä kertaa siis haluan huolettomuutta? Voisiko sitä opetella?

Kuusivuotias tyttöni opetti minulle eilen tärkeän asian. Eskarissa oli opetettu, että jos hermostuttaa, voi mennä rauhalliseen paikkaan, laittaa kädet vatsan päälle ja hengittää syvään viisi kertaa niin että vatsa pullistuu. Lapsilta oppii tärkeimmät asiat. Muista hengittää.

Haaveita vainko?

Olemme laittaneet asunnon myyntiin, jotta olemme keväällä, kesään mennessä valmiita muuttamaan synnyinseuduille Pohjois-Savoon. Mittavan siivousurakan takia olen pakotettu vain haaveilemaan käsitöistä. Pinterest on kyllä sellainen aarrearkku, että tekeminen ei lopu kesken... Ja hemmetin Blogger. Sössin kuvien kanssa miljuuna kertaa ja nyt ne on miten sattuu. Ja tästä piti tulla makea kollaasi...Ennen kuin hermo meni!

Jos pitäisi valita yksi mekko kuvaamaan itseäni, se olisi juuri tämä!

Palamekko vanhoista vaatteista

Uudenlainen farkkuhame





Talvihame



Pitsitaskut piristävät

 

Ei ainakaan tylsä ja tavallinen!

Tyttö tykkää pääkalloista

 

Ja poika Ninjagoista

Äiti taas rakastaa pitsiä ja persoonallisuutta

 

Aloitin jo trikookuteiden leikkaamisen...





Lupasin tehdä tädille hatun. Tämähän olisi mahtava!







Oodi äidille (ja anopille ja siskoille)

Osasin kerrankin tehdä yhtä hyvin jotain kuin äiti. Peltileivän. Ai että oli namia. Tässä vuosien varrella olen miettinyt, että missä vaiheessa äidistäni on tullut yhtä pätevä kuin omasta äidistään ja koska se tapahtuu minulle? Vai tapahtuuko koskaan? Mun äiti on taitava oikeastaan kaikessa. Hänen lempisanontansa onkin, että mitä me ei osata, sitä ei tarviikkaan osata. Suosiolla olen itse jättänyt "miesten hommat", kuten klapikoneen käytön ja metsätyöt, muille vahvemmille, mutta äiti se käyttelee traktoria yhtä suvereenisti kuin rypyttää karjalanpiirakoita tai virkkaa pipoa. Monesti minua hävettää kysyä sadannen kerran, että miten se sukan kantapää nyt tehtiinkään tai kuinka pullot valmistellaan mehuntekoa varten - ja se pelottava mehumaijan käyttö vielä!

Mutta, äitini käsitöitä pursuaa meille joka nurkasta. Se on sellainen taito, jonka haluan siirtää myös omalle tytölleni. Meillä kyllä myös poika 4vee "virkkaa": ottaa lankakerän ja koukun ja muljuttelee sitä hetken sinne tänne - ja valmista tuli!

Neidin garderobia.

                                          Pojan vaatteita.

                                          Siskolla ja mulla on samanlaiset, ihanan pörröisen lämpimät villatakit.

                                         Ehkä paras kaikista: mieheni heitti läpällä, että tees anoppi mulle tällainen
                                         ritari-pipo, jonka kuvan  oli nähnyt. Ja äitihän teki!

                                         Lempikotisukat. Taito joka täytyy oppia - pohjan parsiminen-sillä mun
                                         siniset on jo puhki paljosta käytöstä.


Mun anoppi. Olen onnekas, sillä mulla on anoppi, jolle voi soittaa milloin vain ja puhua melkein mistä vain. Anoppi ajattelee muiden tunteita ja osaa ottaa huomioon. Hän yllättää ihanan sopivilla lahjoilla, jotka osuvat kuin nyrkki silmään. Kuten tämä turkoosi itsetehty kaulahuivi. Samanvärisen korun sain tuliaiseksi etelänmatkalta. Se on mun voimaväri, juuri tuo turkoosi. Anoppi on käsityö- ja taideihminen myös, ja tekee ihanan omanlaisia juttuja. Meitä yhdistää se, ettei oikein jaksettais seurata ohjeita - olipa sitten kyse kutomisesta tai leipomisesta!

Sitten vielä siskojen ylistys. Mulla on kaksi ihanaista pikkusiskoa, josta pienempää me ollaan menestyksekkääsi paapottu keskimmäisen kanssa jo reilu 30 vuotta. Isoin juttu, mitä odotan kun palaamme juurille suvun lähelle, on mahdollisuus nähdä siskojen kanssa sekä arkena että juhlana. Molemmat siskot ovat antaneet ihanaa palautetta blogin aloittamisesta, ja keskimmäisen pyynnöstä yritän nyt kirjoittaa jotain päivittäin. Siispä äkkiä käsitöiden pariin, että on huomenna jotain mistä kertoa!

Isoäitien jalanjäljissä

Granny square, Qvidi-Mina, isöäidinneliö... Varsinainen muoti-ilmiö nyt, kun Anu Harkki teki kotoilusta muotia ja Martat täyttyvät uusavuttomista wannabe-vanhanajan äideistä. Minulla on jo kymmenisen vuotta ollut Lindexiltä ostettu huivi, joka on tehty isoäidinneliöistä. Olen saanut lukuisia ihailuja ja kyselyjä oliko vaikea tehdä. Noo, luulin että olisi ja päivittelin, etten kylläkään itse ole sitä tehnyt. Mutta hei, nehän on niin helppoja ja nopeita tehdä! 

 

(Tätä ihanuutta en ole siis itse tehnyt, vaan otin talteen hyvän idean täältä.)

Historia kertoo, että isoäidin neliö, (engl. granny square) syntyi Amerikassa. Se on mukaelma paljon hienommista ja mutkikkaammistavirkkausmalleista, jotka kulkeutuivat varhaisten siirtolaisten mukana Euroopasta. Malli on syntynyt viimeistään viktoriaanisella aikakaudella (1837 – 1901.)

Minusta on aina mahtavaa jos löytyy joku ihminen, johon jokin ilmiö henkilöityy. Eräs tällainen kotimainen "legenda" on Paraisilla vuosina 1870-1941 asunut Augusta Wilhelmina Johansson, joka kehitti Qvidi-Mina-virkkaustekniikan, joka noudattelee isoäidinneliötä. Hän oli intohimoinen käsityönharrastaja, joka ei myynyt töitään, vaan ainoastaan vaihtoi niitä lankaan ja ruokaan. Qvidi-Minasta tuli pari vuotta sitten oikea muoti-ilmiö, josta on järjestetty kursseja ja seminaareja. Toisin kuin perinteisissä isoäidin neliöissä "Qvidi-Minassa käytetään langanpätkiä, joilla virkataan paksuudesta riippuen kaksin-kolmin- jopa nelinkertaisena. Siten langoilla voi ikään kuin maalata", kertoo Keski-Uusimaa-lehden haastattelema erikoisneuvoja Marjo Vainio. Tämä on vielä minulta kokeilematta!

Facebookin Käspaikka-ryhmästä löysin mahtavan idean ja vähän erilaisen isoäidinneliö-ohjeen. Oma iänikuinen rahini kaipasi persoonallista päällistä ja aloitin urakan. Tässä vaiheessa ollaan nyt menossa. Tummansininen 7veikkaa oli loppunut kaupoista, joten täytyi ruveta tekemään kirjavaa versiota. Ehkäpä siitä tulee ihan kiva?

Vai tekisinkö sittenkin neuletakin Novitan ohjeen mukaan? Molemmat? Kesään mennessä? Tuossa tuolilla on muuten myös muita kivoja kirjoja, joista olen ottanut vinkkejä. Anu Harkin Viritetty, Raija Räsäsen Farkkujen uusi elämä, Tee minut, olen sinun Huvin vuoksi ja Virkkaa kukkia, neliöitä ja reunapitsejä. Silti parasta on, kun saa tehdä ilman mitään ohjetta.

Parantavia tunnustuksia

Tunnustus Numero Yksi: minun täytyi tarkistaa netistä sanan healing kirjoitusasu. Näin kauas on laudaturin enkusta menty. Hemmetin raskaushormonit, niistä syytän myös ajotaitoni ruostumista, lantioni venymistä, hiustenlähtöä, huonoa kuntoa, ärtyneisyyttä jajaja... Ja eihän viime raskaudesta ole vasta kuin - mitä- melkein viisi vuotta.

 

Mutta siis, wikipedia ystävällisesti määritteli sanan näin:

"Healing (literally meaning to make whole^[1]) is the process of the restoration of health to an unbalanced, diseased or damaged organism. Healing may be physical or psychological and not without the mutual reception of these two dimensions of human health."

Ai miten ihkulta kuulostaa enkuksi. Ihanalta kuulostaa myös puolituttuni zentiinan ajatus kutomisen zenistä/mindfullnesista. Niin totta! Kun otan virkkuukoukun tai puikot käteeni, painan samalla off-nappia aivoissani (muilla aluiella kuin kutomossa). Heti, kun huomaan, että ajatus harhailee tai on liian kiire saada taas yksi kerros tehtyä, on pakko lopettaa. Hampaita narskuttaen tätä hommaa on turha tehdä.

 

 

Tunnustus Numero Kaksi: olen salaa haaveillut jo vuosia oman käsityökonseptin kehittelystä. Logot, nimet ja muut on jo valmiiksi mietittynä.

Tunnustus Numero Kolme: en kuitenkaan ole tarpeeksi taitava. Olen kyllä hemmetin luova ja kekseliäs ja osaan perustaidot, mutta mistä saisin huolellisuutta ja keskittymiskykyä? Teen kaiken vähän sutaisten jotta saan äkkiä valmista. Toistaiseksi olen tehnyt käsitöitä vain lahjaksi, joten tama annettaneen anteeksi. Kukaan niitä ikinä pidä kuitenkaan. Paitsi lapset kun äidit pakottaa.

 

Tunnustus Numero Neljä: tajusin, että kaiken, mitä olen halunnut oppia, olen myös oppinut. Sukan kantapäät, virkkauskuviot, ompelukonehommat... Ajatus vetoketjun ompelemisesta pelottaa minua vielä, mutta vain siksi, etten ole vielä sitä kokeillut! Aika vapauttavaa.

 

Tunnustus Numero Viisi - ja älä huoli, tää on viimenen: mahtava motivaatiolähde löytyy Cate Jacobsin Pieni lankakauppa-kirjoista. Melkein tekis mieli perustaa oma kutomispiiri. Tulisitko mukaan?